Viheltäjien sukua

Viisivuotias pojantyttäreni on oppinut viheltämään. Kirkkaasti ja komeasti! Taitaa tyttö tulla mummiinsa, myhäilen. Sitä on kai lapsenlapsiinsa sen verran etäisyyttä , että sivusta seuraten yrittää tunnistaa heissä omia piirteitään, etsii itseänsä enemmän kuin omistaan.

Perheessä, jossa sain kasvaa ainokaisena yritti äiti ankarasti kitkeä minusta viheltämisen syntiä. Viisikymmenluvulla ei ollut tyttölapsen sopivaa vihellellä. Äidin harmiksi vihelsin läpi Mauno Kuusistot, Annikki Tähdet, Iltatuulen viestit ja luultavasti kaikki muutkin Lauantain toivotut levyt.
Tietäneekö äiti taivaassa, että en ole parantunut viheltämisen vaivasta vieläkään.

Kai olen syntynyt kulkemaan viheltäen läpi elämän. Mistähän olen tämän tai tuonkin tapani perinyt, ihmettelen usein. Vaikka tiedän juureni, en tunne niitä sittenkään.
Adoptio jättää jälkeensä elämän mitalta kysymyksiä.

Ehkä olen syntynyt viheltäjien sukuun.